Koulutuspäivän herättämiä ajatuksia

Olen käynyt parisenkymmentä vuotta autsimialan koulutuksissa ja tehnyt myös kouluttajan tehtäviä. Olen seurannut sekä alalla tapahtunutta kehitystä että miettinyt myös monta kertaa erilaisia arjen ratkaisuja. Mietin näitä muuutoksia eilen Tampereella Lastenneurologian hoitajien yhdistyksen: Nepsylapsen arjen tukeminen -koulutuspäivän aikana useaan otteeseen.

Viime vuosien aikana yksilöllisyyden korostaminen on onneksi lisääntynyt. Uskon, että lähes jokainen ammattilainen tiedostaa, ettei ole yhtä ja ainoaa tapaa joka toimii kaikille, mutta käytännössä emme ole siinä vielä valmiita. Mitä enemmän yksilöllisyydestä edelleen puhutaan, sen todennäköisemmin se myös siirtyy arkeen.

Anneli Kylliäinen kertoi koulutuspäivien aikana alustavia tutkimustuloksia Autismi ja katse -tutkimuksen kuntoutuskokeilusta. Tuloksista voi lukea lisää seuraavasta Autismi-lehdestä. Oma huomioni kiinnittyi siihen, kuinka Kylliäinen korosti, että katsekontaktin harjoittelemisessa luotetaan nykyään houkutteluun. Pakottaminen ei itseasiassa tullut yhdessäkään puheenvuorossa esiin, vaikka se vielä jokunen vuosi sitten katsekontaktin kohdallakin oli esillä laajastikin, ainakin arjessa. Houkuttelu ja vahvuuksien korostaminen on selvästi tämän päivän juttu.

Toinen asia jossa tapahtuneeseen muutokseen oikeastaan heräsin eilisen koulutuspäivän aikana on, että vielä jokunen vuosi sitten puhuttiin paljon siitä, kuinka autismin kirjon lapsen on opittava käyttäytymään eri tavalla. Tänä päivänä korostetaan sitä, kuinka meidän aikuisten on osattava toimia lasten kanssa huomioiden lapsen tarpeet. Kun me aikuiset osaamme toimia lapsen vahvuuksia tukien ja erityispiirteet huomioon ottaen, on heillä myös mahdollisuus oppia ja kehittyä. Opetellaan me aikuiset siis toimimaan niin, että nepsylapset pärjäävät elämässä. aurinko_vari

Aurinkoista kevätviikonloppua!

Elina Vienonen, projektipäällikkö
Arjessa alkuun -projekti, Autismi- ja Aspergerliitto ry

 

Mainokset

5 thoughts on “Koulutuspäivän herättämiä ajatuksia

  1. Hienoa, kun nostit esiin tuon yhden keskeisen asian kuntoutuksen muutoksessa: että ei pitäisi miettiä vain sitä, miten me muutamme lasta, vaan että miten me muutamme itseämme, jotta lapsen parhaat puolet pääsevät esiin ja haasteiden kanssa tullaan toimeen.

    Tärkeitä asioita myös nuo muut mainitsemasi. Ei ole yhtä ainoaa kaikille sopivaa kuntoutusmenetelmää, joten yksilöllinen soveltaminen on välttämätöntä. Lisäisin siihen vielä sen, että silloin lapsi on tunnettava hyvin, jos halutaan selvittää, mikä juuri hänelle sopii. Ja tunteminen vaatii enemmän kuin standardoitujen testien tekemisen.

    Katsekontaktin houkuttelussa mainittiin tärkeänä asiana leikki. Sitä pitäisi entistä enemmän hyödyntää kuntoutuksessa juuri tuossa mielessä – yhdessä hauskan pitämisenä, jossa vuorovaikutus on se tärkein asia.

    Itsekin sain vihdoin blogattua yhdestä noilta Lanen päiviltä mieleen jääneestä asiasta eli ammattilaisten suhtautumisesta vanhempiin. Bloggaus löytyy täältä: http://lastentahden.blogspot.fi/2016/04/ettei-tarvisi-tulla-kuin-tuomiolle.html

  2. Kiitos kommentista Johanna. Kirjoitat todella tärkeästä asiasta.

    Mietin myös kuinka paljon vanhempia helpottaisi, jos lapsen kuntoutus ym. olisi järjestetty niin, että lapsi saisi käyttää vahvuuksiaan ja pitää myös hauskaa. Uskon, että se vaikuttaisi myös vanhempien jaksamiseen positiivisesti. Eli lopputulos olisi kaikille hyödyllinen.

    • Sanopa muuta! Luulen, että kaiken lisäksi vielä ammattilaisillakin olisi mielekkäämpää, jos saisi keskittyä lapsen vahvuuksiin ja etsiä sitä, mikä tuottaa iloa. Mutta vanhoista tottumuksista pois oppiminen on vaikeaa, ja on turvallisempaa tuijottaa testituloksia kuin oikean ihmisen monimuotoista todellisuutta, mikä vaatisi arvaamattomaan vuorovaikutukseen hettäytymistä.

  3. Olen miettinyt paljon tätä asiaa. Kun lapsi kotona tai kuntoutuksessa on ympäristössä, joka häntä tukee ja tuo toimintakyvyn esille, niin heti kun mennään tämän ympäristön ulkopuolelle ollaan kaaoksessa. Siellä ei kukaan sopeutakaan toimintaansa lapsen mukaiseksi vaan lapsen pitäisi sopeutua. Tietysti ympäristön sopeuttaminen yksilön ehdoille toimii, jos lapsi ei koskaan tule toimimaan itsenäisenä omillaan pärjäävänä..mutta jos tavoite on kuitenkin siellä. Missä vaiheessa aletaan karaista tähän epävarmaan maailmaan, sen jäykkiin rakenteisiin ja ennalta-arvaamattomiin sosiaalisiin tilanteisiin. Kolikolla on kaksi puolta.

    Oma lapsi on huikea osaamisessaan ja melkeinpä ns. vailla ongelmia, kun ollaan hänelle sopivassa ympäristössä, reagoidaan hänen toimintaansa sopivalla tavalla jne. Ja sama lapsi on jo ihan peruskoulussa pulassa, kun koko ajan tulee ”tilanteita” eli ympäristö ei sopeudukaan lapsen tapaan ja kaikki mahdolliset ongelmat tulevat esille. Tämä sitten johtaa siihen, ettei lapsi haluakaan poistua ”kuntouttavasta” ympäristöstä. Kuitenkin pitäisi saada opeteltua osaksi yhteiskuntaa ja yhteisöä.

    Mikä avuksi?

    • Kiitos Niina tärkeästä pohdinnasta. En osaa kysymykseesi vastata koska kaikki lapset ovat yksilöllisiä, mutta autismin kirjon lasten kohdalla erityisesti tilanne on usein juuri mainitsemasi, kaikki taidot pitää harjoitella uudelleen eri tilanteissa ja ympäristöissä. Opittujen taitojen siirtäminen ja soveltaminen voi olla vaikeaa ja varsinkin aisteja kuormittavasssa ympäristössä ei toisaalla opittuja taitoja välttämättä pysty ottamaan käyttöön helposti. Turvallisessa ja tutussa ympäristössä hommat sen sijaan sujuvat.

      Koulumaailmassa ollaan tekemissä usein tilanteiden kanssa, jossa vuorovaikutus tapahtuu muiden lasten kanssa ja varsinkin silloin voivat tilanteet olla todella haastavia autismin kirjon lapselle. Aina kyse ei kuitenkaan ole lapsen taidoista, joskus myös kouluympäristössä voidaan toimia niin, että näiden taitojen opettelu tai muualla opittujen taitojen käyttöönotto mahdollistuisi. Tosin se vaatii koulun henkilökunnalta kekseliäisyyttä ja autismin kirjon hyvää tuntemista.

      Pääasia (korjaa jos olen väärässä!) lienee kuitenkin se, ettei uutta taitoa tarvitsisi harjoitella tilanteessa, joka on kaikkein vaikein ja haastavin, vaan sellaisessa jossa lapsi pärjää jo jotenkin ja jossa hänellä on vahvuuksia joita voi ottaa käyttöön. Tarkoitan, että jos tavoitteena on esimerkiksi syödä muiden lasten kanssa samassa tilassa, mutta jos hän ei pysty syömään ruokaa jota on tarjolla, niin silloin mielestäni kannattaa miettiä kumpi tavoite on tärkeämpi, eikä tavoitella kahta vaikeaa asiaa kerralla opittavaksi. Näin yksinkertaistettuna.

      Enkä missään nimessä vähättele, etteikö tämä olisi todella haastavaa, mutta näihin haasteisiin kouluissa toivottavasti uskalletaan tarttua ja myös hankkia lisää tietoa autismin kirjosta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s